40-vuotta Vapaamuurarina

Kuka minä olen, mikä on tarkoitukseni? Siinä kysymyksiä, joiden eteen valtaosa ajattele­vista yksilöistä jo nuoruudessaan joutuvat. Arki, runsaine virikkeineen, koulutuksen ja yhteiskunnan tarjoamat kanonisoituneet uskonnolliset ja maailmankatsomukselliset to­tuudet eivät näyttäneet antavan tyydyttäviä vastauksia Näin kävi minunkin kohdallani.

Laaja-alainen uskonnollinen ja maailmankatsomuksellinen tarjonta, protestanttisessa viitekehyksessä, tarjosivat kyllä hyviä viitteitä suuntaan, jota halusin edetä, mutta lopulli­sina turvaa tuovina totuuksina ne aiheuttivat minussa kriittisen reaktion Onko näin? Koin tuon runsaan tarjonnan olevan sellaisessa keskinäisessä ristiriidassa, että koin tar­vetta löytää jonkin muun tavan edetä etsinnässäni.

Täytettyäni 37 vuotta, minulle yllättäen tarjottiin mahdollisuutta liittyä vapaamuurari­järjestöön. Järjestöön, joka salli myös naisten osallistua olemassaolon syvällisten mysteerien etsintään ja kokemiseen.

Siitä huolimatta, että vapaamuurariuden julkinen imago oli kovin negatiivispainoinen, koin voimakkaana sisäisen kutsun ja mahdollisuuden astua polulle, jota olin etsinyt.

Nyt, katsoessani 40-vuotta kestänyttä ajanjaksoa vapaamuurarina, koen valinneeni oikein.

Arveluistani huolimatta, olen havainnut, ettei mikään yhteiskunnallinen, kuin uskonnollinenkaan toimintakehyskehys ole muuttunut. Päinvastoin kaikkeen toimintaan ja tiedostamiseen on tullut syvyyttä ja selkeyttä.

Muurariuden seremoniallinen ja symbolinen työtapa on antanut vapauden ktyä ja kasvaa, muurariuden sosiaalisessa kentässä, oman sisäisen ymmärryksen valossa.

Olen selkeästi kokenut vapaamuurariuden olevan muinaisten mysteerien nykyaikainen ilmentymä, tarjoten nykyihmiselle ainutlaatuisen mahdollisuuden omaan henkiseen kehitykseen.

Looshi Stella Polariksen veli